Tapejara wellnhoferi – Purjepää – Brasilian värikäs lentolisko
Dino-kortti:
- Nimi: Tapejara wellnhoferi
- Suomeksi: Purjepää
- Nimen merkitys: Tupi-guaranin sanoista tape (polku) ja jara (herra), eli polun herra; lajinimi wellnhoferi kunnioittaa Peter Wellnhoferia
- Eli: Varhainen liitukausi, noin 108 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Brasilia (Santana-ryhmä, Araripe-allas)
- Siipien kärkiväli: Noin 1,2–1,3 metriä
- Paino: Arviolta 1,5 kilogrammaa
- Ruokavalio: Todennäköisesti hedelmäsyöjä tai sekasyöjä
- Tunnusmerkit: Luuharja kuonon päällä ja luupiikki pään takana, hampaaton alaspäin kaartuva nokka, pieni koko
Purjepää on yksi visuaalisesti vaikuttavimmista tunnetuista lentoliskoista ja Brasilian paleontologian tähtilaji. Sen sukunimi tulee tupi-guaranin kielestä ja muodostuu sanoista tape, joka merkitsee polkua, ja jara, joka merkitsee herraa, joten nimi voidaan kääntää polun herraksi. Suomenkielinen nimi viittaa puolestaan sen näyttävään ja pystysuoraan päänkoristukseen. Tällainen hedelmäsyöjä lentolisko poikkeaa selvästi useimmista muista lentoliskoista, jotka olivat kalansyöjiä, ja juuri tämä erikoisuus tekee lajista niin kiinnostavan tutkimuskohteen.
Laji Tapejara wellnhoferi eli varhaisella liitukaudella noin 108 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Brasilian koillisosassa, samalla alueella kuin Tropeognathus. Tämä oli pieni lentolisko, jonka siipien kärkiväli oli vain noin 1,2–1,3 metriä ja paino arviolta 1,5 kilogrammaa, eli se oli suunnilleen ison variksen kokoinen mutta paljon näyttävämpi. Pienestä koostaan huolimatta se oli yksi aikansa tunnistettavimmista eläimistä. Hakusanana Tapejara lentolisko johtaa juuri tähän lajiin, joka tunnetaan ennen kaikkea näyttävästä harjastaan ja erikoisesta nokastaan.
Harja ja sen tehtävä
Purjepään tunnistaa heti sen näyttävästä päänkoristuksesta. Lajin Tapejara wellnhoferi harja muodostui puolikaarevasta luuharjasta kuonon päällä ja taaksepäin pään takaa ulottuvasta luupiikistä. On tärkeää huomata, että juuri tämä tyyppilaji oli koristukseltaan vaatimattomampi kuin usein luullaan, eikä siltä ole säilynyt jälkiä suuresta sarveisaineisesta purjeesta. Harjan koko ja muoto tunnetaan melko hyvin, sillä lajin holotyyppi on osittainen kallo, joka säilyi poikkeuksellisen hyvin Araripen kalkkikivessä. Tämän ansiosta tutkijat ovat voineet rekonstruoida pään rakenteen melko tarkasti.
Kaikkein näyttävimmät purjeharjat, joiden kuvia usein liitetään tähän lajiin, kuuluvat itse asiassa sen suuremmille sukulaisille, jotka luokiteltiin aiemmin samaan sukuun mutta jotka on sittemmin siirretty omaan sukuunsa nimeltä Tupandactylus. Näillä sukulaisilla luupiikit tukivat valtavaa sarveisaineista purjetta, joka kohosi korkealle pään yläpuolelle. Tämän vuoksi monet kuvitukset, joissa esiintyy jättimäinen purje, perustuvat näihin sukulaislajeihin eivätkä varsinaiseen tyyppilajiin. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka tieteellinen luokittelu tarkentuu uusien löytöjen ja tarkempien tutkimusten myötä, ja kuinka samaan sukuun kuuluviksi luullut eläimet voivat lopulta osoittautua erillisiksi suvuiksi.
Harjan tehtävä oli kaikilla näillä lajeilla todennäköisesti lajintunnistusmerkki ja parittelunäyttö. Urosten harjat olivat luultavasti näyttävämpiä kuin naaraiden, ja niissä saattoi olla värikkäitä kuvioita. Tutkijat ovat verranneet tällaisia rakenteita nykyisten lintujen näyttäviin koristuksiin, jotka ovat kehittyneet sukupuolivalinnan myötä. Tällainen hedelmäsyöjä lentolisko saattoi siten olla yllättävän värikäs ja huomiota herättävä eläin.
Hampaaton alaspäin kaartuva nokka
Lajilla oli hampaaton nokka, joka kaartui voimakkaasti alaspäin, jonkin verran nykyisten papukaijojen nokan tapaan. Tämä erikoinen muoto ei sovellu kalojen pyydystämiseen samalla tavalla kuin monilla muilla lentoliskoilla, vaan se viittaa toisenlaiseen ruokavalioon. Nokan muoto on yksi keskeisistä syistä, joiden perusteella tutkijat ovat arvelleet lajin syöneen ainakin osittain kasviperäistä ravintoa. Alaspäin kaartuva nokka muistuttaa rakenteeltaan monien nykyisten kasvinsyöjälintujen nokkaa.
Ruokavaliosta ei ole täyttä varmuutta, ja sitä on kuvattu eri tutkimuksissa eri tavoin. Osa tutkijoista on pitänyt lajia kalansyöjänä, mutta yhä useammin sitä pidetään hedelmäsyöjänä tai sekasyöjänä, joka saattoi syödä hedelmiä, siemeniä, pieniä selkärangattomia ja mahdollisesti muutakin saalista. Tällainen hedelmäsyöjä lentolisko olisi ollut harvinaisuus lentoliskojen joukossa, sillä valtaosa muista lajeista oli erikoistunut kaloihin. Voimakas nokka olisi voinut rikkoa kovia siemenkuoria ja käsitellä kovakuorisia hedelmiä, mikä sopisi hyvin kasvispainotteiseen ruokavalioon.
Hedelmäsyönti olisi sopinut hyvin varhaisen liitukauden Brasilian ympäristöön, jossa kukkivat kasvit olivat juuri yleistymässä ja monipuolistumassa. Liitukauden aikana kehittyivät ensimmäiset varsinaiset kukkakasvit, ja niiden myötä myös hedelmät ja siemenet tulivat tärkeäksi ravinnonlähteeksi monille eläimille. On mahdollista, että jotkut lentoliskot, kuten tämä laji ja sen sukulaiset, hyödynsivät tätä uutta ravinnonlähdettä ja erikoistuivat kasviperäiseen ravintoon. Tämä olisi ollut merkittävä ekologinen muutos, sillä se erotti nämä lajit useimmista muista lentoliskoista, jotka pysyivät kalansyöjinä koko olemassaolonsa ajan.
Araripen lentoliskoparatiisi
Purjepää on yksi Araripe-fossiilialueen kuuluisimmista lajeista. Tämä brasilialainen kalkkikivimuodostuma on tuottanut tutkijoille uskomattoman määrän hyvin säilyneitä lentoliskofossiileja, joista osasta näkyy jopa pehmytkudoksia. Alueelta tunnetaan kymmeniä muitakin lentoliskolajeja, mikä tekee siitä maailman monipuolisimmin dokumentoidun varhaisen liitukauden lentoliskoekosysteemin. Fossiilit ovat säilyneet niin hyvin, koska eläimet hautautuivat nopeasti hienorakeiseen kalkkikiveen, jossa hajoaminen oli vähäistä.
Araripe-altaan rikas fossiiliaineisto on tehnyt siitä yhden maailman tärkeimmistä lentoliskotutkimuksen alueista. Monet keskeisimmistä varhaisen liitukauden lentoliskolöydöistä ovat peräisin juuri sieltä, ja alueen lajisto antaa poikkeuksellisen kattavan kuvan siitä, millaisia eläimiä eli yhdessä samassa ekosysteemissä. Tällaisten erinomaisesti säilyneiden löytöjen ansiosta tutkijat ovat voineet selvittää paitsi luuston rakennetta myös eläinten pehmytkudoksia ja jopa joitakin värejä, mikä on harvinaista fossiiliaineistossa.
Laji Tapejara wellnhoferi eli monien muiden lentoliskojen kanssa samalla alueella. Suoraa kilpailua ei juuri ollut, koska eri lajit olivat erikoistuneet erilaisiin ekologisiin lokeroihin, kuten kalansyöjät meren yllä, kasvinsyöjät metsissä ja muut lajit rannoilla. Laji Tapejara wellnhoferi oli todennäköisesti vehreän kasvillisuuden asukas, joka liikkui kasvien ja puiden parissa etsien ravintoaan. Tämä elämäntapa muistutti monella tapaa nykyisten hedelmiä syövien lintujen elämää, sillä ne lentävät usein lyhyitä matkoja ravinnonlähteeltä toiselle eivätkä viihdy parhaiten avoimilla alueilla. Pieni koko ja ketterä lento sopivat hyvin tällaiseen elämäntapaan tiheässä kasvillisuudessa. Tällainen ekologinen erikoistuminen mahdollisti monen lajin rinnakkaiselon samassa rikkaassa ympäristössä.
Pieni mutta näyttävä lentäjä
Vaikka tämä laji oli kooltaan vaatimaton, se oli rakenteeltaan hyvin sopeutunut ketterään lentoon. Pienikokoisena lentoliskona se kykeni todennäköisesti nopeisiin ja tarkkoihin liikkeisiin ilmassa, mikä olisi ollut hyödyllistä, jos se liikkui tiheässä kasvillisuudessa tai puiden lomassa. Sen siivet olivat kohtuullisen lyhyet verrattuna suuriin merilentäjiin, mikä sopi paremmin lyhyisiin lentoihin kuin pitkiin liitomatkoihin avoimen meren yllä.
Tällainen pieni lentolisko ei tarvinnut samanlaista pitkän matkan liitokykyä kuin kalansyöjät, jotka saattoivat liidellä tuntikausia meren yllä. Sen sijaan se hyötyi kyvystä liikkua nopeasti ja tarkasti lyhyitä matkoja ravinnonlähteeltä toiselle. Tämä sopii hyvin yhteen sen kanssa, että laji eli todennäköisesti runsaan kasvillisuuden keskellä. Eläimen silmien ympärillä olleiden luurenkaiden tutkimus on lisäksi viitannut siihen, että se oli päiväaktiivinen, eli se etsi ravintoaan valoisaan aikaan, kuten useimmat nykyiset hedelmiä syövät linnut.
Vaikutus paleotaiteeseen
Tämä laji ja sen lähisukulaiset ovat suosittuja aiheita paleontologisessa kuvitustaiteessa. Niiden näyttävät harjat ja mahdollisesti värikäs ulkonäkö tekevät niistä ihanteellisia kohteita rekonstruktioille, joissa ne kuvataan usein kirkkain värein, raidoin ja kuvioin nykyisten papukaijojen tai muiden trooppisten lintujen tapaan. Monissa lastenkirjoissa ja dokumenteissa tämä lajiryhmä esiintyy värikkäimpinä lentoliskoina.
Uudemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että lentoliskoilla todella oli monimuotoisia värejä. Fossiileista löytyneiden pigmenttirakenteiden eli melanosomien tutkimus on paljastanut ruskeaa, mustaa ja punaruskeaa väritystä useilla lajeilla, ja näyttäviä rakenteita kantavilla lajeilla värikkyys oli todennäköisesti vieläkin voimakkaampaa. Urokset saattoivat olla naaraita räikeämmin värittyneitä, mikä on tuttu ilmiö myös nykyisten lintujen joukossa. Näin ollen tällainen hedelmäsyöjä lentolisko ei ehkä ollut lainkaan niin harmaa ja vaatimaton kuin esihistoriallisia eläimiä on perinteisesti kuvattu.
Värikkyys olisi ollut erityisen hyödyllistä juuri näyttäväharjaisille lajeille, joiden koristukset toimivat viestintävälineinä. Kirkkaat värit ja kuviot olisivat tehneet harjasta entistä tehokkaamman lajintunnistus- ja parittelumerkin, samalla tavalla kuin nykyisten lintujen värikkäät höyhenpuvut. On myös mahdollista, että väritys vaihteli vuodenaikojen tai eläimen iän mukaan, kuten monilla nykyeläimillä. Vaikka fossiileista ei voida päätellä kaikkia yksityiskohtia, on yhä selvempää, että esihistorialliset lentäjät olivat paljon värikkäämpiä ja monimuotoisempia kuin pitkään luultiin.
Purjepään perintö
Tämä laji on yksi Brasilian tunnetuimmista lentoliskoista ja paleontologisesti merkittävä laji. Sen kuvasi tieteellisesti vuonna 1989 paleontologi Alexander Kellner, ja löytö avasi oven kokonaiselle lentoliskoryhmälle. Laji antoi nimensä Tapejaridae-perheelle, johon kuuluu useita harjapäisiä ja todennäköisesti kasvis- tai sekasyöjiä lentoliskoja eri puolilta maailmaa, muun muassa Kiinasta ja Etelä-Amerikasta. Tämä perhe kuuluu laajempaan azhdarkoidi-ryhmään, johon lukeutuvat myös liitukauden suurimmat lentoliskot.
Laji osoittaa, kuinka monipuolisiksi ja mahdollisesti värikkäiksi lentoliskot kehittyivät varhaisella liitukaudella, sillä ne eivät olleet pelkkiä harmaita matelijalentäjiä, vaan todennäköisesti näyttäviä ja koristeellisia olentoja. Tapejaridae-perheen lajit ovat erityisen kiinnostavia, koska ne edustavat lentoliskojen siirtymistä kalansyönnistä kohti kasvispainotteista ravintoa, mikä oli merkittävä askel ryhmän ekologisessa monimuotoistumisessa. Araripen fossiilialue tuottaa edelleen uusia löytöjä, ja jokainen niistä syventää ymmärrystä tästä hämmästyttävästä varhaisen liitukauden värikkäiden lentäjien maailmasta. Laji on siten paitsi tieteellisesti tärkeä myös yksi paleontologian ikonisimmista lajeista.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Tapejara oli?
Tapejara oli pieni lentolisko, joka eli varhaisella liitukaudella noin 108 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Brasilian koillisosassa. Sen siipien kärkiväli oli vain noin 1,2–1,3 metriä, ja se tunnetaan näyttävästä päänkoristuksestaan sekä hampaattomasta, alaspäin kaartuvasta nokastaan.
Oliko Tapejaralla valtava purjeharja?
Varsinaisella tyyppilajilla oli melko vaatimaton harja, eli luuharja kuonon päällä ja luupiikki pään takana. Kuuluisat valtavat purjeharjat kuuluvat sen suuremmille sukulaisille, jotka on sittemmin siirretty omaan sukuunsa nimeltä Tupandactylus.
Mitä Tapejara söi?
Ruokavaliosta ei ole täyttä varmuutta, mutta sen alaspäin kaartuva hampaaton nokka viittaa kasvispainotteiseen ruokavalioon. Sitä pidetään nykyään useimmiten hedelmäsyöjänä tai sekasyöjänä, joka saattoi syödä hedelmiä, siemeniä ja pieniä selkärangattomia.
Mihin Tapejara käytti harjaansa?
Harja toimi todennäköisesti lajintunnistusmerkkinä ja parittelunäyttönä. Urosten harjat olivat luultavasti näyttävämpiä kuin naaraiden, ja niissä saattoi olla värikkäitä kuvioita, samaan tapaan kuin nykyisten lintujen koristuksissa.