Oliko dinosauruksilla korvat – Dinosaurusten kuulo ja korvien rakenne — mitä fossiilit paljastavat
Kun ihminen ajattelee sanaa ”korva”, hän näkee mielessään ulkokorvan — ruston muodostaman rakenteen, joka erottuu pään sivulta ja kerää ääniä sisäkorvaan. Tämä on kuitenkin nisäkkäiden ominaisuus, ei kaikkien eläinten. Kun vastaamme kysymykseen oliko dinosauruksilla korvat, vastaus on sekä kyllä että ei, riippuen siitä mitä korvalla tarkoitetaan.
Dinosaurukset olivat matelijoita, ja niiden lähimmät elävät sukulaiset ovat linnut ja krokotiilit. Kumpikaan näistä ei ole kehittänyt ulkokorvia, vaan niillä on suora kuuloaukko pään sivulla. Sama pätee dinosauruksiin — niiden kallofossiileissa näkyy kuuloaukko, joka johti suoraan välikorvaan ja sisäkorvaan. Ulkokorvan rustoja tai ihon muodostamaa kerääjälevyä ei ollut. Elävää Tyrannosaurusta nähdessäsi et huomaisi sen korvia ensi silmäyksellä — ne olivat piilossa pään ihon alla pienten aukkojen takana.
Oliko dinosauruksilla korvat siis sisäpuolella? Ehdottomasti. Sisäkorva oli yhtä monimutkainen kuin nykyisillä selkärankaisilla. Se sisälsi simpukan — elimen, joka muuntaa ääniaallot hermosignaaleiksi — sekä tasapainoelimen, joka vastasi liikkeen ja asennon aistimisesta. Jälkimmäinen on erityisen tärkeä valtaville eläimille: ilman tehokasta tasapainojärjestelmää 30 metriä pitkä Argentinosaurus ei olisi voinut liikkua lainkaan.
Mitä dinosaurukset kuulivat
Kysymys oliko dinosauruksilla korvat on itse asiassa osa paljon laajempaa kysymystä: millaisia ääniä ne kuulivat ja mitä ne viestivät niiden avulla? Moderni paleoneurologia on pystynyt vastaamaan yllättävän tarkasti. Tutkijat käyttävät tietokonetomografiaa rekonstruoidakseen fossiilisten kallojen sisätiloja, ja he ovat mitanneet sisäkorvan simpukan pituuden useista lajeista. Simpukan pituus korreloi suoraan kuuloalueen kanssa — mitä pidempi simpukka, sitä laajempi taajuusalue.
Useimmat suuret dinosaurukset, kuten Tyrannosaurus rex, kuulivat parhaiten matalia taajuuksia, arviolta 15–3000 hertsin alueella. Tämä muistuttaa nykyistä krokotiilien kuuloaluetta ja sopii hyvin suurelle eläimelle — matalat äänet kantavat pidempiä matkoja ja läpäisevät kasvillisuuden paremmin kuin korkeat. Pienempi Troodon ja lintumaiset lajit kuulivat todennäköisesti paremmin korkeita taajuuksia, mikä auttoi niitä pienen saaliin paikantamisessa.
Äänet ja viestintä
Koska dinosauruksilla oli korvat, niiden täytyi myös tuottaa ääniä — muuten kuulon kehittymisellä ei olisi ollut evoluutioetua. Mutta millaisia ne olivat? Populaarikulttuurin myytti karjuvasta T. rexistä on todennäköisesti väärä. Linnut ja krokotiilit tuottavat ääniä eri tavoin. Linnut käyttävät syrinx-elintä henkitorven alaosassa, krokotiilit kurkunpäätä. Useimmat dinosaurukset kuuluivat luultavasti jälkimmäiseen ryhmään ja tuottivat matalia murahduksia, ähkäisyjä ja sihahduksia pikemmin kuin dramaattisia karjahduksia.
Ankannokkaisilla dinosauruksilla — kuten Parasaurolophuksella — oli erikoisia kalloharjuja, joiden sisällä kulki pitkiä ilmakanavia. Tutkijat ovat rekonstruoineet niiden akustiikan ja todenneet, että eläin kykeni tuottamaan pitkän, matalan ulvontamaisen äänen, joka kantoi pitkiä matkoja metsässä. Nämä olivat todennäköisesti lauman sisäisiä viestejä — paikannussignaaleja, varoituksia ja mahdollisesti parittelukutsuja.
Lajikohtaiset erot ja matalataajuusvoittajat
Eri dinosaurusryhmien välillä oli huomattavia eroja kuulokyvyssä. Sauropodeilla — sellaisilla kuin Diplodocus ja Brachiosaurus — oli suhteellisen pienet sisäkorvat pään kokoon nähden. Niiden kuuloalue oli luultavasti kapea ja keskittyi hyvin mataliin taajuuksiin, ehkä 20–500 hertsiin. Tämä sopii hyvin jättiläismäiseen eläimeen: matalat äänet läpäisevät tiheän kasvillisuuden ja kantavat useita kilometrejä avoimilla tasangoilla.
Ankannokkaisilla hadrosaureilla oli puolestaan suhteellisen suuret sisäkorvat ja luultavasti poikkeuksellisen hyvä kuulo. Tämä sopii yhteen niiden kalloharjujen akustisen tehtävän kanssa — lauma, joka tuottaa monimutkaisia ääniä, tarvitsi myös kehittyneen kuulojärjestelmän niiden erottamiseen. Montanassa löytyneessä Hypacrosauruksen pesäyhdyskunnassa on havaittu satoja yksilöitä — suurempi populaatio vaati varmasti tarkkaa äänipohjaista kommunikointia emojen, poikasten ja koko lauman kesken.
Kuulo ennen syntymää
Yksi hämmentävimmistä tutkimustuloksista koskee dinosaurusten poikasten kuuloa. Hyvin säilyneissä fossiilimunissa on löydetty alkioita, joiden sisäkorva oli jo toiminnassa ennen kuoriutumista. Tämä viittaa siihen, että emo ja poikanen kommunikoivat munankuoren läpi, kuten nykyiset linnut ja krokotiilit tekevät. Krokotiilin poikaset huutavat kuoren sisältä kun ovat valmiita kuoriutumaan, ja emo auttaa niitä ulos. Sama käyttäytyminen oli todennäköistä dinosauruksilla.
Oliko dinosauruksilla korvat, jotka toimivat jo munan sisällä? Kyllä — ja tämä on tärkeä todiste dinosaurusten sosiaalisuudesta. Ne eivät olleet pelkkiä vaistojen varassa toimivia koneita, vaan niillä oli kehittyneitä sosiaalisia yhteyksiä jo ennen syntymää.
Luuvälitteinen kuulo
Yksi mielenkiintoinen teoria koskee dinosaurusten kykyä tuntea matalia ääniä luiden kautta. Suuret eläimet voivat aistia maan värähtelyitä jalkapohjiensa kautta — norsut kuulevat toisten norsujen infraääniä kilometrien päästä juuri näin. Sauropodien massiiviset jalat ja paksut luut olisivat olleet erinomainen resonaattori tällaiseen aistimiseen. T. rexillä taas poikkeuksellisen tiheä alaleuka saattoi välittää ääniä sisäkorvaan myös ilman ilmateitä — strategia, jota tietyt nykyiset alligaattorit käyttävät veden alla.
Lintujen perintö
Modernia näkökulmaa ei voi sivuuttaa: linnut ovat dinosauruksia. Ne ovat teropodilinjan selvinneitä jälkeläisiä, ja niiden kuulojärjestelmä on suora jatke dinosaurusten kuulojärjestelmästä. Kun kuulet varpusen liverryksen, kuulet evoluution 150 miljoonan vuoden aikana kehittyneen version siitä, mitä pikkuteropodi kuuli jurakaudella. Linnuilla on erinomainen kuulo, ja osa lajeista erottaa ääniä äärimmäisen tarkasti — esimerkiksi pöllöt paikallistavat hiiren kuulon avulla pimeydessä millisekunneilla.
Oliko dinosauruksilla korvat siis? Ei ulkoisia, mutta sisäiset olivat hienostuneita ja toimivat yllättävän hyvin. Matalia taajuuksia kuulevat jättiläiset ja korkeampia taajuuksia havaitsevat pienet saalistajat muodostivat monimuotoisen äänimaailman, joka täytti mesotsooisen kauden metsät ja tasangot. Jos voisimme palata 70 miljoonan vuoden taakse, se maailma ei olisi dramaattisten karjahdusten maailmaa — vaan matalien murahdusten, syvien ulvomisten ja sihaavien varoitusten maailma.
Tutustu myös näihin artikkeleihin: